Tekoälykästä kirjallisuutta

 

Keskustelu tekoälystä luovan tekstin tuottajana on vellonut vilkkaana ja myrskyisänä. Tavoitteelliset kirjoittajat pelkäävät se valtaavan markkinat ja aloittelevat odottavat siltä ihmeitä. (En voi olla kysymättä: jos ei keksi aiheita eikä tarinoita eikä oikein osaa kirjoittakaan, miksi haluaisi olla kirjailija? Rahan vuoksi siitä ei ainakaan kannata haaveilla.)

Rapakon takaa on jo kuulunut kauhutarinoita yrityksistä, kotka lupaavat tuottaa tekoälyn avulla ”tuhat kirjaa vuodessa”. Tähän julkaisutahtiin yritetään päästä vain muutaman ihmistyöntekijän voimin, jotka tehtailevat tekoälylle syötteitä. Kotimaassa taas on esitetty epäilyjä, että ainakin yksi kustantamo käyttää tekoälyä lähetettyjen käsikirjoitusten lukemiseen. Se lähettää vain muutamassa päivässä pitkiä palautteita parannusehdotuksineen – ja kaiken lisäksi ne saattavat saapua sähköpostiin joskus aamun pikkutunneilla. Ellei kyseessä ole kone, kustin täytyy olla muuten epäinhimillinen työnarkomaani.

Ei tarvitse kauan pohdiskella ymmärtääkseen, että kummassakin tapauksessa tulos vain yhdistelee pätkiä jo olemassa olevista teksteistä.

Nyt on myös Storytel ehtinyt julkaista ensimmäisen kokonaan tekoälyllä tuotetun teoksensa nimeltä New Horizon. Kyse on onneksi vain kokeilusta ja he kertovat siitä rehellisesti, vaikka tekijälle onkin annettu ihan inhimillinen nimi Rosy Lett (joka on anagrammi sanasta Storytel).

*

Utelias kun olen, en silti ole pystynyt vastustamaan kiusausta kokeilla, miten nämä mullistavat innovaatiot toimisivat omien projektieni apuna.

Kirjoitin vakavaa aikuisten romaania, jossa seurattiin kahden nuoruudenystävän erilaisia elämänpolkuja. Ne sain mielestäni jo ihan tyydyttävään kuosiin, mutta aivan erillisinä ne jäivät jotenkin ilmaan roikkumaan. Kolmannessa osiossa panin heidät kohtaamaan pitkästä aikaa uudelleen, mutta se vain lässähti kuin se kuuluisa kohokas. Päätin kokeilla, josko tekoäly keksisi sinne loppuun jonkinlaisen kiinnostavan juonenkäänteen.

Kokeilin tähän ChatGPT:tä. Ensimmäiseksi se ehdotti, että he löytäisivät kissanpennun ja päättäisivät alkaa yhdessä hoitaa sitä. Öö… Pannaan uusiksi, vähän järeämpää kamaa, kiitos. Toinen ehdotus: Läheisestä metsästä kuuluu hirveä jyrähdys. Kun he menevät katsomaan, sinne on pudonnut oudosti hehkuva tuntematon esine.

No, kyllähän tällaisia juonenkäänteitä on nähty, yleensä tusinatuotetuissa amerikkalaisissa TV-sarjoissa, ja muissa vastaavissa ”originals”-tuotannoissa.

Jätetään siis geneeriset juonet.

Seuraavaksi pyysin Sudowritea jatkamaan jo aloitettua kappaletta.

Alkuasetelmassa päähenkilö istuu vanhassa historiallisessa ravintolassa joen rannalla odottamassa ystäviään ja katselee, kun joella lipuu ohi sightseeing-laiva, jonka kannella parveilee turisteja kameroineen. Paikan baaripuolella siemaillaan olutta. Samalla hän muistelee ensimmäistä kertaa, kun oli paikassa käynyt.

Kehittäjät mainostavat, että työkalu käyttää mallina kirjoittajan omaa tekstityyliä. Omani on niukkaa ja napakkaa, ja pikaisen käännösoperaation (työkalu toimii vain englanniksi) vuoksi tavallistakin niukempaa.

Sudowrite tuotti pitkiä pätkiä erittäin sujuvaa ja kaunista tekstiä, joka kuitenkin oli ylen maalailevaa ja imelän tunteikasta. Se olisi sopinut paremmin historialliseen viihderomaaniin – herää kysymys oliko tyyli sittenkin poimittu viittauksesta historialliseen ympäristöön?

Mitä pitemmälle tekstiä generoin, sitä enemmän myös alun yksityiskohdat alkoivat toistua ja mennä sekaisin. Heti ensimmäiseksi tekoäly päätti päähenkilönkin siemailevan olutta ja kuvaili sen makua pitkällisesti. Sitten ystävät ilmaantuivat paikalle – ja alkoivat ikuistaa kamerallaan tätä hetkeä, jotta sitä voisi vastaisuudessa muistella. Jokikin alkoi virrata ohi joka toisessa lauseessa, milloin vuolaana ja milloin auringossa liplatellen.

No rehellisyyden nimissä on mainittava, että aloitukseksi antamani malliteksti oli vain vajaan puolen sivun mittainen. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että tekoäly pyöritteli vain siinä jo mainittuja elementtejä edestakaisin. Sen tekemät lisäykset olivat kaikki kliseisiä: pulppuavaa naurua, vanhojen lattialankkujen narinaa ja pitkän ystävyyden tuomia lämpimiä tunteita.

No, entäpä kansikuva?

Kokeilin siihen Copilotia  ja luin jopa ensin kasan ohjeita siitä, miten sitä pitäisi käskyttää. Annoin kaksi aihetta, toisessa piti olla avoin meri ja kallioinen ranta, toisessa puinen riippusilta. Molemmista halusin mahdollisimman pelkistetyt.

Jos olisin ollut kirjoittamassa nuorten fantasiasarjaa, olisin ehkä ollut ihastuksissani. Molempien kuvien ensimmäiset versiot olivat ylidramaattisia. Meri ärjyi myrskyisenä ja taivaalla liiteli uhkaavan näköisiä lintuparvia. Riippusilta taas katosi sumussa kajastavaan kummalliseen valoon. Pitkällisen uudelleenkäskytyksen (realistinen, vähemmän aaltoja, ei lintuja) jälkeen onnistuin saamaan rantakuvasta jotenkin kelvollisen version, jossa meri oli tyyni ja taivaalla vain yksi lokki. Riippusillasta en millään ilveelläkään saanut sellaista kuin halusin (realistinen, kirkas kesäpäivä, ei ihmisiä). Sumuinen valonkajo oli ja pysyi ja sillalle ilmestyi sitkeästi ihmishahmo, useimmiten vielä jossain goottilaistyylisessä pitkässä halaatissa. (Tämän kokeilun jälkeen en enää pysty katsomaan fantasiakirjojen kansia saamatta jonkinasteista deja vu -kohtausta.)

Kaikista ohjelmista kokeilin vain ilmaisversioita. Jos olisin ollut tosissani, olisin tietenkin investoinut maksulliseen. Mutta näillä näkymin jatkan suosiolla ihan omin avuin.

*

No, entäpä miten kävi Storytelin kokeilussa? Tarkoitus oli luoda romaani, jonka genre on spefi ja kohderyhmä nuoret. He itse kertovat siitä mm. näin: ”Rosy teki käsikirjoituksen – geneerisen tieteissaippuaoopperan, joka oli aluksi tiukan poliittisesti korrekti, mutta juoneltaan hämmentävän epäjohdonmukainen.” Viikkojen hienosäädön, korjauksen ja jopa alusta aloittamisen jälkeen julkaistu lopputulos oli romaanin sijasta novellikokoelma.

Storytelin Chief Content Officer (sic! titteli) Helena Gustafsson kiteyttää tulokset seuraavasti:

"Yksi johtopäätöksistämme on, että tekoälytyökalut voivat olla hyödyllisiä sisällön suunnittelussa ja jäsentämisessä sekä ehdotusten ja ideoiden tarjoamisessa. Emme kuitenkaan ole vielä siinä vaiheessa, että nämä työkalut voisivat tuottaa innovatiivista tarinankerrontaa, ja näkemyksemme on, että tekoäly ei voi vielä korvata ihmisen luovuutta. Koko tämän kokeilun aikana olemme ymmärtäneet, kuinka paljon ihmisen panosta ja manuaalista puuttumista tarvitaan. Kun tekstistä tuli aina vain pidempi ja monimutkaisempi ja sen laatu alkoi kärsiä, päätimme kokeilla lyhyempiä tarinoita, mikä johti New Horizoniin”.  

*

LISÄYS 30.01.2025 Tämän päivän Helsingin Sanomissa kriitikko Arla Kanerva kommentoi myös Storytelin avausta ja tulee samanlaiseen johtopäätökseen. Hän kirjoittaa mm. "Kerronta on epäuskottavaa, lauserakenteet töksähtelevät ja tarinaa vaivaa kiusallinen teennäisyys." ja päättää kolumninsa sanoen: "Tekoäly on työkalu, taide ihmisen puhetta toiselle ihmiselle."

Otsikkokuva tuotettu Copilotin tekoälyohjelmalla (huomaa tässäkin aavemainen valonkajo!!)