Sivutosikko

  Kirjailija romaanin päähenkilönä ei ole mitenkään harvinainen, itse asiassa luultavasti suhteettoman yleinen verrattuna ammattikunnan todelliseen osuuteen väestöstä (ja rikkana rokassa vielä kaikenlainen autofiktio). Mutta viime vuonna ilmestyi ainakin kaksi kotimaista kirjaa, jotka kertovat nimenomaan kirjan kirjoittamisesta ( Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö ja Sami Oskari Lahtisen Dinosaureeni ). Kirjoittavatko kirjailijat vain toisilleen? Vasta ilmestynyt Helmi Kekkosen esseekirja Näin minä sen kirjoitin (Kosmos, 2025) jopa ärsytti minua, kun ensimmäisen kerran siitä kuulin. Luulevatko kustantamot, että kirjoja lukevat enää vain toiset kirjailijat? Mutta niin vain minäkin siihen tartuin – ja ahmin sen yhteen menoon. Kirjailijanloppujen foorumilla siitä virisi pian vilkas keskustelu. Siinä suljetussa ryhmässä on jo yli 5000 jäsentä ja kirjoittavia suomalaisia on varmasti vielä paljon enemmän. Kyllähän se on jo aikamoinen potentiaalinen kohdeyleisö. Turun Sanomien arvioss...

  Kirjallisuuden huolta herättänyt ahdinko ei onneksi näy esikoiskirjoissa. Ennakkotietojen mukaan esikoisromaaneja ilmestyy tänä vuonna yhteensä 61 kappaletta , mikä on lähes saman verran kuin kolme vuotta sitten. Entiseen tapaan olen ottanut mukaan näihin tilastoihin vain aikuisten romaanit – ja tietenkin vain ne kustantamot, jotka ylipäätään julkaisevat ennakkotietoja ohjelmastaan katalogeissa. Pienimmät julkaisevat tietoja uutuuksistaan yleensä vain sitä mukaa, kun ne ilmestyvät, ja palvelukustantamojen villiä kenttää on suorastaan mahdoton seurata.  Suomen kustannusyhdistyksen tilastot puolestaan kattavat kaikenkokoiset kustantamot, mutta ne laaditaan vasta jälkikäteen, kun koko vuoden tuotanto on julkaistu. Vilkaistessani viimeisimpiä nousi hämmästyksen sormi ällistyksen suuhun: kun oman taulukkoni mukaan vuonna 2024 esikoisromaaneja ilmestyi vain 42 kappaletta, heidän tilastoissaan niitä oli peräti 125. Edellisenä vuonna vastaavat luvut olivat 54 ja 94. Vuonna 2022 sen...

    Kirjoitusoppaat saattavat olla kullan arvoisia neuvoineen ja rohkaisuineen – tai sitten pelkkiä kokoelmia itsestään selviä latteuksia. Ja kaikkea siltä väliltä. Listoja opaskirjoista löytyy pilvin pimein, mutta mitkä niistä loppujen lopuksi ovat hyviä? No, sekin on tietysti makuasia, koska meitä kirjoittajiakin on moneksi. Juonivetoisen genrekirjallisuuden kirjoittajat voivat hyötyä dramaturgian oppikirjoista ja arat aloittelijat tarvitsevat ennen muuta lempeää kannustusta. Alla oleva lista on täysin subjektiivinen valikoima. * Amerikkalaiset ovat luultavasti julkaisseet eniten luovan kirjoittamisen oppaita, mutta siltä puolelta Atlanttia tulevat myös kaikkein kaavamaisimmat ohjeet. (Ääripäässä valmiit juonikaaviot, joihin tarvitsee vain täyttää omat henkilöt.) Monet vannovat kahden amerikkalaisen gurun Julia Cameron in ja Nathalie Goldberg in nimeen. Kumpikin on julkaissut useita oppaita, joista osa on myös suomennettu. Minun makuuni he ovat molemmat liian – no, amerikkal...

    Päivän sana on hybridi. Pitää hankkia hybridiauto. Meihin kohdistetaan jatkuvasti hybridivaikuttamista. Itärajalla on hybridiuhka. Nyt olemme saaneet ensimmäisen hybridikustantamon. Momentum kirjat pyrkii erottautumaan muista palvelukustantamoista kutsumalla itseään hybridikustantamoksi. ”Hybridiä” on kustannusten jako tekijän kanssa. He puhuvat jaetusta riskistä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kirjailijan edellytetään lunastavan tietyn osuuden painoksesta omaan myyntiin. Loppupeleissä hintalappu on samaa suuruusluokkaa kuin muissa(kin) palvelukustantamoissa. Momentum kertoo omilla verkkosivuillaan selkeästi toimintaperiaatteestaan, mutta Momentum-sopimusta tarjotaan herkästi myös niille, jotka ovat alun perin lähettäneet käsikirjoituksensa sen emoyhtiö Aviador iin. Sieltä otetaan yhteyttä ja onnesta ymmyrkäinen esikoiskirjailija lähtee neuvotteluun – vasta siinä käy ilmi, että hänelle tarjotaankin palvelusopimusta Momentumin kanssa. Jotkut tarttuvat täkyyn. Ehkä ty...

  Keskustelu tekoälystä luovan tekstin tuottajana on vellonut vilkkaana ja myrskyisänä. Tavoitteelliset kirjoittajat pelkäävät se valtaavan markkinat ja aloittelevat odottavat siltä ihmeitä. (En voi olla kysymättä: jos ei keksi aiheita eikä tarinoita eikä oikein osaa kirjoittakaan, miksi haluaisi olla kirjailija? Rahan vuoksi siitä ei ainakaan kannata haaveilla.) Rapakon takaa on jo kuulunut kauhutarinoita yrityksistä, kotka lupaavat tuottaa tekoälyn avulla ”tuhat kirjaa vuodessa”. Tähän julkaisutahtiin yritetään päästä vain muutaman ihmistyöntekijän voimin, jotka tehtailevat tekoälylle syötteitä. Kotimaassa taas on esitetty epäilyjä, että ainakin yksi kustantamo käyttää tekoälyä lähetettyjen käsikirjoitusten lukemiseen. Se lähettää vain muutamassa päivässä pitkiä palautteita parannusehdotuksineen – ja kaiken lisäksi ne saattavat saapua sähköpostiin joskus aamun pikkutunneilla. Ellei kyseessä ole kone, kustin täytyy olla muuten epäinhimillinen työnarkomaani. Ei tarvitse kauan pohdi...

Nykyisessä kirja-alan myllerryksessä näyttää pahasti siltä, että pian omakustantamisesta saattaa tulla jopa valtavirtaa. Pienkustantamot näivettyvät pois ja suuret panostavat yhä enemmän vain myyvimpiin nimiinsä. Palvelukustannuskonseptissakin paitsi suurin osa kuluista myös vastuu laadusta jää useimmiten kirjoittajalle itselleen. Ennakkoluuloinen asenne, että omakustanteet ovat huonoja, pitää ikävän usein paikkansa. Mutta se ei välttämättä johdu siitä, että kirjoittaja olisi huono. Omakustantamisessa on monta sudenkuoppaa. Tässä niistä pahimmat. (Tiedän, mistä puhun, koska olen itse omakustantaja…) Ollaanko me jo perillä? Kärsimättömyys on luultavasti omakustantajien yleisin helmasynti. Kun välissä ei ole ketään portinvartijaa, tulee helposti työntäneeksi teoksen julkaisuputkeen pahasti keskeneräisenä. Ei malta antaa tekstin levätä eikä jaksa työstää sitä vielä kertaalleen. Kun muutaman vuoden kuluttua on saanut siihen etäisyyttä, tajuaa itsekin miten sitä olisi pitänyt tai ainakin vo...