Sivutosikko

  Kun lähettelin käsikirjoituksiani arvostelupalveluihin, sain usein hämmentäviä kommentteja kielestäni, joka oli sujuvaa mutta ei ollut kaunokirjallista. Minulta kuulemma puuttui ”oma ääni”. Sitä ääntä minä sitten jäin epätoivoissani etsimään, kieltä joka olisi niin ainutlaatuista että kaikki sen heti tunnistaisivat minun äänekseni. Tein kaikki mahdolliset tyyliharjoitukset, survoin lauseet täyteen alliteraatioita ja toinen toistaan runollisempia ilmaisuja, kunnes minua alkoi suorastaan tympiä oma tekstini. Tuskailin, etten minä millään osaa, minä ehkä kelpaan todellakin vain tuottamaan kuivaa asiaproosaa. Luin palkittuja kirjoja, jotka perustuivat kaikenlaisiin kielellisiin kikkailuihin enkä jaksanut lukea yhtäkään loppuun. Omat tekstini alkoivat mennä entistä pahemmin metsään. Koko ajan takaraivossa kuitenkin kummitteli Hemingway, jonka yhtenä suurimpana meriittinä pidetään niukkaa ja napakkaa ilmaisua – siis juuri sitä,...

  Mediajulkkis Mikael Jungner sohaisi ampiaispesään twiitatessaan : Kirjojen yksi ongelma on vakioitu pituus, noin 300 sivua. Joskus se on liian vähän, mutta useimmiten liikaa. Kirjailijat tuhlaa sekä omaa että lukijoiden aikaa pyrkiessään rutiinipituuteen. Moni hyvä teos onnistuisi alta sadan sivun, olisi jopa parempi. Ei toki aina. Tarpeetonta kai sanoa, että tähän tuli kirjailija- ja kustannusmaailmasta aika monta vastausta… Oma suosikkini niistä oli kuitenkin kysymys, onko Jugner sekoittanut nyt keskenään twiitit ja romaanit, twiiteissä kun on vakiopituus.  Kuitenkin yksi yleisimmistä kysymyksistä erilaisilla kirjoittajafoorumeilla ja kyselypalstoilla on jatkuvasti ”Kuinka pitkä sen pitää olla?” Ihan niin kuin itse kukin ei olisi lukenut (tai ainakin nähnyt) sekä 100- että 1000-sivuisia romaaneja. Lisäksi jotkut puhuvat sanamääristä, toiset merkkimääristä ja loput liuskoista. Se villakoiran ydin onkin: riittääkö mi...

Ensimmäinen tekstistäni saamani kannustava palaute oli kunniamaininta Parnasson proosakilpailussa, jonne olin lähettänyt teini-iässä kirjoittamani romaanikäsikirjoituksen. Siinä todettiin, että se oli ”kehityskelpoinen”. Minulle se oli murskakritiikki. Ensinnäkään en ollut kolmen palkitun joukossa. En siis ollut voittaja, eikä sitä käsikirjoitusta automaattisesti julkaistaisi. (Lopulta vain ensipalkinnon voittanut teksti koskaan ilmestyi kirjana.) Toiseksi kehityskelpoinen merkitsi, että tekstiä pitäisi vielä kehittää. Mutta minä olin kirjoittanut sitä jo pari vuotta – mikä siinä iässä oli ikuisuus – enkä minä osannut enkä halunnutkaan enää tehdä sille mitään. Se oli minun tekstini. Pyhä. Äitikin oli sanonut, että se on ”ihan hyvä”. En myöskään saanut mitään vinkkejä siitä, miten sitä olisi pitänyt kehittää. Niin se käsikirjoitus sitten hautautui pöytälaatikkoon. Lähdin kuitenkin opiskelemaan kirjallisuustiedettä – ja siitä t...